Glaukooma on krooninen ja etenevä näköhermon sairaus, joka aiheuttaa vaurioita näköhermonpäähän, hermosäiekerrokseen sekä näkökenttään ja voi pitkälle edetessään johtaa vakavaan näkövammaisuuteen tai jopa sokeuteen.
Glaukooma on usein alkuvaiheessa täysin oireeton. Edetessään glaukooma voi aiheuttaa tunnetta, että toinen tai molemmat silmät eivät näe tarkasti. Koska sairaus on pitkään oireeton, vain puolet glaukoomaan sairastuneista on tietoisia sairaudestaan.
Glaukoomapotilaiden määrän Suomessa oletetaan ylittävän 100 000 vuonna 2020. Maailmanlaajuisesti glaukoomapotilaita on karkean arvion mukaan 100 miljoonaa.
Glaukooman tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta joitakin riskitekijöitä on tutkimuksissa löydetty.
Kohonnut silmänpaine sekä silmänpaineen voimakas vaihtelu ovat riskitekijöitä, joihin voidaan vaikuttaa hoidolla.
Glaukooma on harvinainen alle 40-vuotiailla, mutta iän myötä yleistyy voimakkaasti: yli 50- vuotiailla esiintyvyys on noin 2% ja yli 75-vuotiailla jo jopa yli 5%.
Lähisuvussa esiintyvä glaukooma nostaa sairastumisen riskin 3-9 -kertaiseksi.
Muita riskitekijöitä ovat mm. suuriasteinen liki- tai kaukonäköisyys, sarveiskalvon ohuus sekä diabetes.
Kohonnut silmänpaine on suurin glaukooman riskitekijä. Normaalina silmänpaineena pidetään arvoja välillä 10-21 mmHg. Jos paine on 22-29 mmHg, sairastumisen riski on 10-kertainen ja paineen ollessa 30-35 mmHg jo 40-kertainen.
Korkea silmänpaine vaikuttaa todennäköisesti kahdella tavalla: sekä suoralla haitallisella painevaikutuksella hermosäikeisiin että myös heikentämällä näköhermon pään verenkiertoa ja aineenvaihduntaa. Mikäli silmänpaine on korkea, on syytä käydä silmälääkärin luona tarkemmissa tutkimuksissa.
Liian korkean silmänpaineen lisäksi myös silmänpaineen vaihteluilla on merkitystä. Terveessä silmässä paineen vaihtelu on vähäistä, mutta glaukoomassa paineen vaihtelu voi olla merkittävää. Vahingolliset silmänpainepiikit tulevat yksilöllisesti eri vuorokauden aikoihin.
Puolella glaukoomapotilaista silmänpaine on normaalirajoissa eli 10–21 mmHg ja siten pelkällä paineenmittauksella ei voida havaita glaukoomaa.
Glaukooman jatkotutkimuksista tärkeimmät ovat näkökenttätutkimus ja rakenteiden kuvaustutkimukset. Näkökenttätutkimuksella selvitetään, onko tauti aiheuttanut jo havaittavaa näkökenttäpuutosta. Näkökentän tutkiminen on tärkeää myös glaukooman seurannassa. Erilaisilla kuvaustutkimuksilla kuten silmänpohjakuvauksella, valokerroskuvauksella tai mikroskopoinnilla voidaan dokumentoida muutoksia näköhermossa, hermosäiekerroksessa ja muissa silmän rakenteissa.
Silmänpaineen alentaminen on toistaiseksi glaukooman ainoa hoitomuoto. Glaukooman hoidon ensisijaisena tavoitteena on ehkäistä glaukooman aiheuttamaa näkövammaisuutta. Taudin hoito perustuu silmänpaineen alentamiseen lähtöpainetasosta riippumatta. Yleensä pyritään 20 – 30 % laskuun, tai ainakin alle 20 mmHg:n silmänpainetasoon.
Yleisin keino on käyttää silmätippoja. Hoidon vaikuttavuutta seurataan silmänpaineen alenemisen lisäksi näköhermonpään ja hermosäiekerroksen kuvantamisella sekä näkökenttätutkimuksella. Lääketipat voivat varsinkin alkuvaiheessa aiheuttaa silmän ärsytystä ja epämukavuutta. Tästä johtuen tippojen ottaminen saattaa toisinaan jäädä epäsäännölliseksi ja glaukooma voi edetä nopeastikin. Jos tipat eivät auta tai sovi, voidaan silmään antaa laser- tai leikkaushoitoa.
Glaukooman ennuste on pääsääntöisesti hyvä, jos glaukooma havaitaan ajoissa ja sekä hoito että seuranta toteutuvat normaalisti. Suurin näkövammaisuuden riski syntyy viivästyneestä taudin havaitsemista. Tämän vuoksi silmänpaineen säännöllinen mittaaminen on tärkeää taudin varhaiseksi havaitsemiseksi. Lue lisää itsemittaamisesta täältä.
Sivulla käytetyt tietolähteet: www.kaypahoito.fi, www.duodecim.fi ja emeritusprofessori, silmälääketieteen ylilääkäri Ahti Tarkkasen haastattelu Hyvä Ikä -asiantuntijajulkaisussa 9.5.2018
Saat ajankohtaista tietoa jättämällä sähköpostiosoitteesi*.
*Jättämällä yhteystietoni annan suostumukseni tietojeni tallentamiseen ja että minuun voidaan ottaa yhteyttä uutisten ja tarjousten muodossa.